Perjantai on hyvä päivä, koko tylsän lomaviikkoni kohokohta on tehdä viimeisenä viikonloppuna jotain huikeaa ennenkuin koulut taas jatkuu, mikä mahdollisesti on TV:stä katsottua saippuasarjaa ja syöden marjapiirakkaa. Ja jos oikein hyvin menee niin vanhempani lähtevät kuherrus viikonlopulle ja minä saan koko maatilan hoidettavakseni, 6 hevosta, 10 lammasta, 2 lehmää, koira, kissa ja muutama ankka eli koko helahoidon! Mutta eihän tässä olla oltukaan kuin vasta 8 päivää maattuna sängyssä, vahdaten elokuvia ja miettien "mitähän sitä tekisi" kun kaikki ystäväni ovat jossain päin Amerikkaa lomailemassa. Juuri ja juuri kun jaksaa kävellä vessaan ja jääkaapille niin mulla ei sitten olekkaan väliä.
Olin herännyt jo muutama tunti sitten mutta pyörin aina vain sängyssä, kuka peiton lämmöstä nyt haluaisi nousta varsinkin kun ulkona on kuitenkin kamala pakkassää?! 

- HAILEY!!! Pihalta kuului huutoa.
Ponkaisin sängystä ylös ja hyppäsin ikkunalle katsomaan kuka pihalla raivosi minun nimeäni.
Jasper. Täydellinen idiootti ainakin joka toinen päivä vaikka isäni onkin mieltynyt häneen.
Tuo komea ilmestys vetää tallilla käyviä nuoria 15-vuotiaita tyttöjä puoleensa, siivotessaan kesäisin lantaa karsinoista ilman paitaa, hiestä märkänä ja paskalta haisten. Ompa viehättävää!
Pihalla tilanne kuitenkin näytti vähän huolestuttavalta. Lähdin yövaatteissa ulko-ovea kohti, vedin tallikengät jalkaani ja nappasin takin hartioilleni.
- Saanko kysyä mikä täälä on hätänä? Minä kysyin.
- Miltä näyttää?! Tää koni on tapellu mua vastaan täs varmaan kaks tuntia! Jasper sanoi kiukussa.
- Onko edelliset omistajat vielä täälä? Mä vilkuilin ympärilleni.
- No miltä näyttää! Ota nyt tää! Parempaakin tekemistä.. Jasper huokaisi ja heitti riimun narun mulle.
- Onko sulla jotai ongelmia? Mä naurahdin Jasperille.
- Ei tokikaan! Muuten vaan toi on kököttäny paikallaan siitä lähtien ku omistajat lähti. En tajua mihkä isäs tarttoo tuollasta kyhnöttäjää. Jasper tokaisi.
- Kyhnöttäjä? Ootko sä kyhnöttäjä? Et sä mun mielestä semmoiselta näytä. Mä sanoin hevoselle rauhallisena ja hymyilin.
- Missä sun isäs on? Jasper kysyi.
- Öö.. En mä tiedä? Mä just heräsin. Mä hymyilin Jasperille.
- Just.. Ja sun ku pitäs herätä kukon laulun aikaan.. Jasper hymähti.
- Kuka niin sanoo? Mä tokaisin sille.
- Jaa, no tää tila nyt vaan vaati sen sattumoisin. Jasper vinoili tietäväisenä niinku se muka asioista tietäiskin jotain.
- No sitähän varten meillä on sut! Mä naurahdin Jasperille ja lähdin taluttamaan hevosta talliin.
- Siis... Miten se tekee tuon? Saa kaiken maailman kyhnöttäjätkin liikkeelle. Jasper huokaili.
Talliin taluttaessani hevosta, vilkuilin sitä aina välillä, se seurasi rauhallisena. Eikä mitään ongelmaa! Se oli tyyni kuin perhosen lento, ei elettäkään vastaan pistämisestä.
Noniin, täälä on sun uus koti. Tässä on sun uus karsina ja kupissa pari herkkua. Illemmalla saat sitten kunnolla ruokaa. Mä juttelin hevoselle rauhallisena ja yritin saada sitä kuuliaisemmaksi.
Talutettuani hevosen karsinaan, otin siltä riimun ja poistuin rauhallisesti ulos. Vilkuilin hevosta hetken ja mietiin miten sitä oikeasti voisi tänään viettää aikaa. Lähdin kävelemään tallitoimistoa kohti kunnes hätkähdin tallin puolessa välissä että hevonen ei ollut liikahtanutkaan sen jälkeen kun jätin sen karsinaan. Käännyin ja katsoin siihen, mikä ihme voisi olla hätänä. En tiennyt koko hevosesta mitään, en ollut lukenut sen tietoja eikä minulla ollut mitään hajua mistä se oli tullut tänne ja miksi.
Mikset sä syö? Etkö sä ymmärrä hyvän päälle? Mä kysyin siltä ääneen. Hevonen vaan tuijotti mua, hiljaa, liikkumatta. Tämä nyt oli vähän epänormaalia ja se alkoi olla hieman karmivaa, en ollut eläissäni törmännyt mihinkään vastaavaan.
Avasin karsinan oven ja astuin rauhallisesti karsinaan, hevonen peruutti pari askelta ja seisahtui nurkkaan. Mikä on? En mä tee sulle pahaa. Otin porkkanan ruokakupista ja ojensin sitä hiljalleen hevosta kohti, ihmeen kaupalla, se tuli lähemmäksi, haistoi ja otti sen hellästi kämmeneltäni.
Noin, eihän se ollut niin hirveää? Nyt sä näät mimmonen monsteri osaan olla, naurahdin sille ja silitin sen paksua otsa harjaa. Hevonen oli melko arka, syytä en tiennyt mutta jotain saatoin kuvitella tuosta käytöksestä. Mikähän sun nimes on kaunotar? Sen täytyy olla joku oikein sinun näköisesi.
- Lapussa lukee... Kuinka tämä äännetään? Isäni sanoi karsinan ulkopuolelta.
- Mitä tsiis...! Älä säikyttele noin, olin saada sydärin. Mä toitotin isälle.
- Kyllä sä taisit saada ihan jostain muusta sydärin.. Isä virnuili hymyillen.
- Ai niiku mistä? Mä en tienny että Jasperille maksetaan karjumisestakin. Mä mulkaisin isän päälle.
- Noh noh. Koskas tämä tuotiin? Isä kysyi.
- Eikö sun pitäis se tietää eikä mun, sähän tän maatilan omistat. Mä huokaisin.
- Tosiaan.. No ei, leikki leikki. Kukas tämän otti vastaan? Isä kysyi.
- Jasper.. Äläkä esitä ettei se oo selittäny mitää siitä välikohtauksesta mitä keskellä tallipihaa tapahtu. Mä sanoin matalalla äänellä.
- Oliko tuossa kenties joku angstikas vivahde vai kuinka se sanotaan? Isä naurahti.
- No ei se osaa hevosia käsitellä! Se seisotti tuota rasukkaa kaks tuntia tos pihalla ja valitti että "ei tämä tästä mihinkään liiku" ja on kuulemma joku "kyhnöttäjä". Mä valitin.
- Ompas täälä oltu kireällä päällä, eikö olisi ollut ketään muuta joka olisi voinut olla avustamassa? Isä kysyi kädet levällään
- Vähemmästäkin ja munko olis pitäny olla avustamassa kun en edes oo tienny että meille tulee mitää uutta hevosta?! Muluutin isälle.
- No en minäkään olisi ehtinyt kun ollut muissa hommissa. Jos te joskus Jasperin kanssa edes juttelisitte niin tiedon kulku saattaisi lisääntyä, kun en minäkään aina ole markilla. Isä sanoi.
- En aijo sanoa tuohon mitään, sitä paitsi mä olin nukkumassa kun Jasper karjuu täysiä täälä ulkona mun nimeä, jouduin sitte valua sängyn lämmöstä tänne kirpeesee ulko ilmaan. Mä sanoin isälle odottaen jotain hyvitystä.
- Huui kauhistus! Jouduitko heräämään oikein jo aamu kymmeneltä? Isä nauraa räkätti.
- Oo hiljaa.. Noniin mikäs tämän uuden hevosen nimi nyt on? Kysyin isältä.
- Niin, tuota.. Bryn... Bry Frá.. Mikä ihmeen Frá? Voi en minä tiedä! Isä veti herneen nenään kun ei saanut äännettyä hevosen nimeä
- Anna mä katon.. Brynja Frá Princesa, vooikun kaunis nimi! Mutta se on liian pitkä.. Mietiskelin.
-  Niin on, keksi sille lempinimi. Isä sanoi.
Hmm.. Katsoin hevosta ja luin nimeä, katsoin hevosta uudelleen ja luin edelleen sen nimeä, yritin miettiä mikä olisi hyvä, lyhyt, sopiva ja vähän leidimäinen.
- Brianna!!! Se sä oot! Mä huudahdin.
- Sä tiedät näistä tallin säännöistä ja osaat lukea hevosten piirteitä enemmän kuin minä, mutta pitääkö tosiaan muistuttaa varsinkin että älä pliis kilju!? Isä sanoi.
- Hups, sori meni vähä yli.. Mä hymyilin kulmien alta.
- Mitäs meinaat tehdä viikonloppuna? Suunnitelmia? Isä kysyi hymy huulilla
- Öö, eei.. Mä taidan vaan olla kotona. Huokaisin ja kattelin tallin lattiaa.
- Jasper on täälä, että jos tarttet seuraa! Isä virnuili.
- Joo ei kitti. Mä murahdin sille.
- Minä meen nyt auttamaan naapurin isäntää pellolla, oothan varovainen sen hevosen kanssa? Isä kysyi.
- Olen olen, aina! Hymyilin isälle.
Oonhan varovainen sun kanssa, niinkui tuosta varsinkaan tarvitsisi muistuttaa, uusien hevosten kanssa etenkin. Katsahdin vielä hevoseen ennenkuin olin poistumassa tallista, se näytti olevan nyt enemmän ok kuin aijemmin, ehkä sen oloa kohensi uudessa kodissa kun oli enemmän ihmisiä tervehtimässä. Tosin minä ja isä ei varmaankaan oltaisi ekoja parhaita tervetuloa toivottamaan, oltiin vähän huolimattomia joskus yhdessä, eikä ihan vähääkään.
Pihalla oli -10 astetta pakkasta, aurinko alkoi pilkottaa metsän takaa, noustessaan korkeuksiinsa ja tuodessaan hurjat +2 astetta lämpöä iholleni. Istahdin tallin edessä olevalle penkille ja tuumailin aina vain että mitä tekisin tänään. Onko minulla tosiaan näin tylsä elämä? Kun ei koskaan tapahdu mitään. Hetkeä myöhemmin äiti kuitenkin huikkasi etuovelta puhelimeen. Ylläri! Kuka mua muka nyt kaipais?
- Haloo? Mä sanoin luuriin huokaisten.
- Mitä naainen?! Joku nauroi puhelimeen ja taustalta kuului musiikkia.
- Aubrey? Eikös sun pitäisi olla Nashvillessä? Mä kysyin.
- "SWEET HOME ALABAMA!!!" Tytöt kiljui luuriin ja silloin mä tiesin ketkä sinne luuriin lauloi.
- "LORD, I'M COMING HOME TO YOU!!" Mä lauloin takasin ja nauroin niin että vedet tuli silmistä.
- Joko sä oot tylsistyny? Abi kysyi multa nauraen.
- Mihin? Lomaan? Oi en, muuten vaan yritän jaksaa kävellä sänky-vessa väliä joka päivä. Mä hymähdin.
- Voi luoja.. Tohon täytyy tulla muutos! Mullon idea? Aubrey sanoi innokkaana.
- Ja saanko kysyä kenen kans oot puinu tämän kyseisen idean? Huokaisin, tietäen ettei siitä tulisi mitään tai seuraisi todellakaan mitään hyvää.
- Et ja älä tuomitse vielä! Tää on niiiin super makeeta! Aaargh mä kuolen tänne! Aubrey kiljui puhelimeen.
- Niin mäkin ku multa lähtee kuulo. Noniin, Kerro jo! Mä hihkaisin sille.
- Me lähetään Rock Creek Ranchille!!!!!! Aubrey kiljui niin lujaa että puhelinlangat hirttäytyivät toisiinsa kiinni.
- Me? Ketkä me? Mä naurahdin sille sarkasmilla.
- Sinä, minä ja Jose!!! Abi nauroi
- Nyt relaa.. Millä ihmeen rahalla me sinne? Ja mistä tää nyt tuli? Eiks tätä olis pitäny suunnitella vähä ennemmin jo? Mä yritin sanoa varovasti, säästellen tyyppejä musertavalta pettymykseltä.
- Meille on varattu sieltä talo, nimittäin Bear House! Ja se on niiin private private että säki saat vaikka kaks huonetta oman rauhan tarpeeseen jos vaan tarviit. Abi sanoi.
- Haloo.. Kuuleksä mitä sä puhut? Mä nauroin.
- Joo? Eikä tää varmaa todelliselta kuulostakaa mun suusta mut annan puhelimen faijalle! Abi nauroi ja luuri lähti lentoon.
- Haloo? Aubreyn isä, Nikolai sanoi puhelimeen.
- Hei, hauskoja juttuja vai mitä? Mä huokaisin helpotuksesta että joku täysjärkinen nyt puhui mun kanssa tästä asiasta.
- Noo mikä fiilis? Nikolai kysyi.
- Totaa.. Sano nyt sä edes että tää on pilaa? Mä naurahdin.
- Jos olis.. Nii olis muuten pirun hyvää pilaa! Ootko sä jo pakannu? Nikolai kysyi.
- Sä et oo tosissas?? Mikä tää juttu hei on?! Mä kysyin säikähtäneenä.
- Ja tää reissuhan muuten on totta! Huomenna aamusta, te ajatte Rock Creek Ranchille, jossa teitä odottaa viisi valmista makuuhuonetta, upeat maastot, kuuma poreallas ja terrassit päivineen. Alahan pakata, äläkä mieti enempää. Nikolai naurahti.
- Tää ei oo todellista..!! Mä nauroin.
- Kyllä on. Annan puhelimen takaisin Aubreylle. Hei hei! Nikolai sanoi.
- Luojalle kiitos.. Saanko kysyä kuka tän reisun on rahoittanu? Mä kysyin Abilta.
- Meidän perheet. Aubrey sanoi suoraan.
- Voi luoja!!! AAAAAA!! Mä nauroin ja kiljuin puhelimeen.
- Eikö ookki siistiä!!! Me tullaan Josen kans hakeman sua aamulla, ajoissa nukkumaan! Aubrey sanoi ja sulki puhelimen.
- Jep, heissan! Mä naurahdin vielä ja suljin luurin.
Istuin paikallani seuraavat puolitoistatuntia ja olin kuin aivokuollut ajatellessani missä olisi huomisen päiväni määränpää, se oli jotain liian hyvää. Rock Creek Ranch, en voi kylliksi kiittää vanhempiani. Kumma kun isä ei ollut aamusta ottamassa hevosta vastaan, kaikkeen on aina järkevä selitys ja jos ei selitys niin ainakin yritys.
Liikuin takkahuoneen nurkilta pois ja laahustin keittiöön, en tajunnut vieläkään tämän olevan totta.
- No? Äiti kysyi kun pyyhki pöytiä.
- Pitikö teidän käyttää nuon paljon rahaa ja vaivaa että pääsisitte musta eroon edes hetkeksi? Mä hymyilin kysyvästi.
- Ai sä kuulit! Eikö ihanaa?! Me isän kanssa ajateltiin että se voisi piristää sua. Äiti hymyili.
- Kiitos ja varmastikkin piristää. Mutta onhan tämä ollu mun oma valinta vaa maata koko loma.. Mä kattelin taas lattiaan.
- Kyllä me ymmärretään ja täytyyhän nuoren nukkua! Se vain että sä olet ollut melkein 24/7 sielä sängyssä, hyvä kun sua näkee edes syömässä.. Äiti myhäili.
- Noo eiköhän tämä lomaviikko korjaannu nyt! Hei muuten tiedätkö sä jotain siitä uudesta hevosesta? Mä kysyin äidiltä.
- Mikä uusi hevonen? Äiti ihmetteli.
- Etkö säkään oo tienny mitään? No mitä ihmettä! Isä on ollu aamupäivän jossain joten Jasper.. Multa jäi juttu kesken kun äiti alkoi lennosta hehkuttamaan sitä jätkää.
- Vai Jasper? Olisi vissiin pitänyt ostaa joku ravintola lahjakortti niin olisitte saanu mennä vaikka yhdessä syömään. Äiti hymyili kirkkain silmin.
- Voi älä säkin nyt ja sehän on sitä paitsi täälä töissä, hyi, ei kiitos! Ja kesäisinki se kulkee täälä ilman paitaa, mikä seki luulee olevansa? Ladoin asiat pöytään äidilleni.
- No mutta sehän on varsin maskuliinista ja onhan hän niin hyvässä kunnossakin kesät talvet että miksei sitä nyt vähän vanhemmallakin iällä katsoisi.. Äiti naureskeli.
- Yäääk! Lopeta! Se on täys kaaliaivo koko mies. Ei semmosta idioottia kukaa halua, se ei osaa käsitellä hevosia eikä se osaa käsitellä naisia. Mä hymyilin.
- Mä näin teidän häslingin tuossa aamusta tallipihalla. Äiti hymyili suu virneessä.
- Niin, siinä nähtiin ettei se osaa! Opettelis! Mä murahdin.
- No opeta sitä, eikai ihminen muulla opi kuin yrittämällä mutta mistä tietää mikä on oikein jos ei kukaan oo neuvomassa kuinka korjata virheet. Äiti sanoi.
- Enkä opeta. Mä vastasin.
- Kuitenkin! Tänä viikonloppuna sinä pääset seikkailemaan, ennenkuin koulut jatkuu. Äiti hymyili.
- Totta! Maailman parhaassa seurassa. Mä naurahdin.
- Ties vaikka te löytäisitte jotain ikimuistoistakin. Äiti hymyili.
- Niin. Mä hymyilin

 

Sijaintini on USA:ssa, Montanan pienessä kaupungissa Stocketissa.
Väkiluku 180 asukasta. Suurimmat kaupungit lähellä Great Falls ja Helena.
Itse opiskelen viimeistä vuotta Helenan lukiossa. Matkaa on 106 mailia joten sinne kestää 1h 45min ja siksi asun kouluajat yleensä kaupungissa, kampuksella.
Talvi tulee, luojalle kiitos ettei meidän tarvitse elää kaamoksessa talvisin koska onneksi täälä paistaa aurinko aina, kesällä sekä talvella. Täälä on aina vähän kostea ilmasto, mutta kun kesä tulee ja kuumuus lisääntyy niin aro alueille läkähtyy, ilman varjoa +35 ei näytä hyvältä paljaalla iholla.
Vaikka Stockett on pienestä väkiluvustaan huolimatta niin sanotusti "yksin", täälä on silti ihmisiä melkein joka viiden kilometrin päässä.
Olemme kuin muurahaisia joiden yhteinen suuri pesä on koko Montana.
Vaikka joskus tuntuukin että asun pienessä tuppukylässä missä ei tapahdu yhtään mitään, niin karjalauman irti päästäminen tai kapakka tappelu on täälä aina suuri ihmetys tai puheen aihe,
vaikka se olisikin tylsää. 
Mutta eniten arvostan sitä, että muiden asioihin ei puututa, ainakaan hirveästi.. Naapurit nyt ymmärrän ja mumman, mutta vaikka täälä välitetään toinen toisesta niin yksi isännän katse jo riittää siihen että asia jätetään siihen tai siitä ei keskustella koko kylän kanssa. Harvemmin täälä riidellään toisten asioiden puimisesta ellei jotkut raharikkaat tunge nenäänsä ja päätä sekaantua.
Elämä täälä on rauhallista, iltaisin kun tähdet loistavat taivaalla voit katsella niitä missä tahansa omassa rauhassasi, ilman autoteiden ääniä tai suurkaupungin hälinää.
Viimeinen lomaviikonloppu ja sitten paluu takaisin kouluun, kauas kauas Helenaan. 
Mihinkään New Yorkin Manhattaniin tai Floridan Miamiin en tätä paikkaa vaihtaisi.
Täälä voin sanoa: "Oma koti, kullan kallis."