tiistai, 14. toukokuu 2013

Part 2 - Here we come American dream!

Silmät aukeaa, niissä on rääppää ja mahtoi ripsikin juuri sopivasti pudota, auts! Yritin huudahtaa mutta aamun käheys pysäytti ärinäni kunnes tajusin ettei kello ollut vasta kuin kuusi ja minä käläjin ajattelemattomasti omiani kun muut vielä nukkuvat.
En saata uskoa vieläkään eilistä puhelua, olemmeko todella lähdössä viikonloppu reissulle?! Puhumattakaan siitä kuinka onnelliseksi se minut tekisi, olla parhaiden ystävien kanssa ja viettää upea viikonloppu yhdessä ennen koulujen alkua. En vain pystynyt kuvitella että olemme nyt ihan muutaman tunnin päästä lähdössä Rock Creek Ranchille. Nousin istumaan sängyn reunalle ja vilkuilin ympärilleni, aamu oli vielä hämärä, huoneessani oli viileä ja ajatellessani vähänkin pakkasta käteni menivät kananlihalle.
Unisena hoipertelin vessaa kohti kunnes jokin niin pieni, saamaton ja turha kapistus osui tielleni, huomaamattomana en tietenkään huomannut ja astuin sen päälle!
- Voi saatana!
Silloin ihana pikkusiskoni, sarkasmia ja draamaa täynnä tömisteli huoneeseeni.
- Ei niillä kantapäillä tarttisi kävellä, kopajaa nii tsiisuksesti. Minä sanoin Harperille.
- Mitä vittua sä täälä huudat? Täysjärkiset yrittää vielä nukkua tähän aikaan! Harper käläji.
- Täysjärkiset.. Sinähän sen tiedät. Onko tää unta? Mä kysyin ja istahdin sängylle.

- Ei? Kai.. Kuinka niin?Harper kattoi mua silmät pyöreinä ja kädet levällään.
- Ai, no hyvä. Paljonko kello on? Mä kysyin siltä.
- Seitsemän ja miks me kuiskataan? Harper kysyi multa.
- En mä tiedä? Mitä sä ees teet täälä jos ei tää oo unta? Mä ihmettelin.
- Nokun joku sai jonku ihmeen kohtauksen täälä nii ihmekkää jos koko talo herää. Harper tokaisi.
- Mä astuin vittu nastan päälle!!! Kuvittele?! Mä korotin sille ääntäni.
- No joo joo, koita ny relata! Harper nauroi.
- Varo ettet saa itekki pia jotai kohtausta, se on todettu että jos nauraa aamusin varahin nii se saattaa tarttua koko loppu päiväksi. Mä nauroin Harperille takasin.

- Jos sä sittä reissua ressaat nii pudota se kivi jo sydämmeltäs, koska se on
totta. Woohoo! Sä pääset lomalle ja oikee vipana viikonloppuna enne koulujen alkua, ethä sä kerenny ku mädäntyä puoliksi, oot muute vähä vihree.. Harper nauroi ja lähti juoksemaan.
- Ala mennä siitä!! Mä murahdin Harperille ja nakkasin sitä tyynyllä.

Katsoin kelloa ja se alkoi lähentyä puolta kahdeksaa, liian varhaista minulle ruveta riehumaan tuohon laihin, pieni häpeä viilsi selkääni mutta luojan kiitos isä tai äiti ei lennähtänyt huoneeseeni. Kysynpähän vain itseltäni että mitä just tuli päästettyä suusta.
Laitoin vielä pitkäkseni sängylle ja ajatuksissani vaivuin takaisin unimaailmaani, mikä oli kaikkea muuta kuin sateenkaaria ja vaaleanpunaisia poneja.
Päästyäni hyvään uneen, jokin herätti minut nenänpäätäni kutittamalla, se ei voinut olla kärpänen koska oli talvi, ellei.. Avasin silmäni ja ilmeeni oli mitä murhaavin.

- Töks töks töks töks! Harper tökki minua ensin nenääni ja sen jälkeen höyhenellä.
- Lopeta. Mä sanoin sille ensin rauhallisesti.
- En lopeta. Harper naureskeli.
Harper kutitti mua höyhenellä naamasta ja minähän pyhkäisin kädelläni kasvojani ja jotain äärimmäisen tahmaista ja imelää meni pitkin turpavärkkiäni.
- Mitä..? Mä nousin ja katoin käsiäni. Ei juma! Hunajaa! Harper!! Mä karjaisin sille.
- Onko makiaa? Harper naureskeli oveltani.
- Odotas vaa kuule! Mä naureskelin sille takasi.
- Vieläkö nukuttaa?! Harper kysyi sarkasmilla.
 - Ei varmaan. Pitääkö sun olla noin ilikiä? Mä kysyin siltä.
- Kyllä, oisko sitte pitäny tuoda tuoretta hevosenlantaa niin olisit saanu samalla hyvän kasvonaamion? Tällästä on perseeseen ammutulla karhulla! Harper huusi mulle ärsyyntyneenä ja lähti kalppimaan sillä sekunnilla.
- Just joo. Mä hymähdin ja pesin kasvoni.

Kello oli kymmenen ja kännykkääni ei ollut tullut vielä yhtäkään viestiä eikä soittoa, pidin eilistä puhelua edelleen ihan turhana luulona. Se ei mitenkään voinut olla totta, mutta jos vanhempani ja kaverini ovat samassa veneessä kusettamassa näin lujaa, niin he saavat nähdä paljo pahemman kuin jonkun perseeseen ammutun karhun!
- Hayley! Syömään! Äiti huusi alakerrasta.
Laahustin hitaasti ja vaikeroivan nököisenä keittiöön.
- Mikä hätänä? Äiti kysyi ihmeissään.
- Ettehän te kuullu aamulla mitää epämääräisiä ääniä? Mä kysyin.
- Mitä epämääräisiä ääniä? Ei. Äiti naurahti.
- Ai, no hyvä! Mä astuin aamusta nastan päälle mennessäni vessaan ja tuli sitten karjuttua piruja.. Kerroin äidille.
- Au! Mahtoi ottaa kipeää vaikka sulla onkin niin hyvät unenlahjat että et heräisi vaikka atomipommi räjähtäisi pihalla mutta kyllä yhteen pieneen nastaan.. Äiti naurahti.
- Naura vaan, mä kokeilen sulle samaa joku aamu.. Mä murahdin hymyillen.
- Etkä..! Äiti kauhistui.

 

- Meille tulee tänne paljon uusia ja ihmeellisiä asioita sillä aikaa kun sinä olet poissa, eikä vaan sen takia, me tarvitsemme vähän vaihtelua ja pilkettä silmäkulmaan. Äiti naurahti.
- Mitä mitä? Mitä tänne tulee? Mä hihkaisin.
- Ei me sitä sinulle kerrota, kun tulet takaisin niin jotain on paikallaan joka pysyy. Äiti hymyili.
- Tosi reilua hei.. Mä huokaisin.
- Syö aamupalasi. Äiti hymyili.
- Ja sen jälkeen, ISO hali kaikille ja sitten let's go! Isä riehaantui keittiössä.
- No johan sitä ollaan iloisia mun lähdöstäni.. Mä murahdin isälle.
- No älähän nyt, iloisia tässä vaan ollaan kun nuon hieno reissu tulossa, mitä sitten liekin mitä meille on tulossa. Isä naureskeli.
- Teidän pitää nyt oikeesti kertoa mulle että mitä tänne on tulosssa!? Mä nousin keittiön tuolilta ylös.
- Ei käy.. Äiti naureskeli.
- Voi kertokaa jo! Mä kiljuin.
- Ootko sä varma että kestät? Isä naureskeli.
- No hei joo? Mä aloin hermostua eikä mua yhtään naurattanut.
- Minä ja äitis lähdetään häämatkalle, vihdoinkin. Isä hymyili.
- Sekö se asia oli? Mä ihmettelin ja istuin alas hitaasti.
- Ei. Gina tuli keittiöön, samanlainen virne päällä kuin nuolla muillakin.
- No mitä siihen liittyy? Hetkinen.. Minne te meette matkalle? Mä hymähdin.
- Arvaa? Isä virnuili ja näpäytti kulmakarvojaan.
- EIKÄ! OIKEESTI? Mä huusin täyttä kurkkua.
- Kyllä vain. Isä naurahti.
- Eurooppaan.. Suomikin? Mä murahdin.
- Jep. Äiti hymyili.
- Vieläkö sä oot lähtemäs Rock Creek Ranchille? Gina nauroi mulle.
- No joo? Enkai mä tänne nyt sun kanssa jäisi. Mä naureskelin sille.
- No haha.. Gina murahti mulle.
- Toi on aivan mahtavaa, oliko teillä joku taka ajatus tämän mun reissun kans? Mä naurahdin äidille ja isälle.
- Eei. Isä sanoi ja äiti hymyili.
- Ei viititä jättää sua yksinkään tänne, Ginakin lähtee pois. Äiti hymyili.
- Minne? Mä ihmettelin.
- Tädin luo Kaliforniaan. Gina naurahti.
- Eipä? Siis toikin on aivan mahtavaa! Me lähetään kaikki jonnekki reissuihin, pois täältä maalta. Mä huokaisin.
- Niinpä.. Vähä maiseman vaihdosta. Gina hymyili.
Meidän koko perhe istui keittiön pöydässä yhdessä, juomassa kahvia ja syöden suklaakeksejä, oivallinen aamupala! No oli se sentään senkin veroinen, tämä on niitä harvoja kullan arvoisia hetkiä kun istumme yhdessä yhtä aikaa kaikki koolla. Jopa nyt lomalla, näiden kahden viikon aikana olen nähnyt isää enemmän kuin äitiä, koska olemme työskennelleet farmilla ja äiti on ollut pitämässä taloa pystyssä, Gina ties missä, illan vietoissa ystävien kanssa tai kylillä porhaltamassa.
Gina ja minä kun nyt olimme vähän eri luonteisia, mutta molemmat sydämmiltämme lehmityttöjä.
Pihalle kaasutti joku autollaan ja hetkeä myöhemmin kuului myös töötötys eikä ollut vaikea arvata ketkä sielä oli.
- Se olis nyt vähä niin kuin let's go! Mä naurahdin.
- Etkö muuta aijo syödä? Äiti katsoi kummastuneena.
- Nyt ei kerkeä, syön matkalla jotain! Huusin ja juoksin kuin pähkä hullu ympäri taloa, metsästäen pakattuja laukkujani, jotka olivat ihmeen kaupalla lähteneet kävelemään mitä merkillisimpiin piiloihin.
- GINA!! Huusin sisartani.
- Mitä rakas Charleeni? Gina kurkisti vessan oven raosta.
- Missä mun laukut on? Mä kysyin siltä.
- En minä tiedä. Kai ne lähti sua karkuun ku huusit nii lujaa aamulla.. Säikähti nekin. Naurahti Gina.
- Tää ei oo yhtään hauskaa, anna ne tänne! Mä huusin sille.
- Yks on saunas, yks heinälados ja yks tallis. Gina selitti minulle kylmän rauhallisena.
- Mitäh..? Mä katsoin sitä kuin hullua.
- Joo. Se sanoi ja veti vessan oven kiinni.
- Et oo tosissas.. Mä huokaisin ja lähin juoksemaan kuin hullu.. again.
Isä oli juttelemassa Aubreylle ja Jocelynille, kunnes mä porhalsin pihalle juoksemaan täysiä.
- Yks laukku! Huusin ja heitin laukun auton takapenkille ja jatkoin juoksemista heinäladolle.
- Jännittää? Aubrey huikkasi perääni.
- EI! GINA!! Mä huusin takasin.
- Joo, voi nuota tyttäriä. Sitä se teettää kun talossa asuu kaksi nuorta naista joiden ajatukset ei aina ihan kohtaa. Isä naureskeli tytöille.
- Juu tiedän.. Jocelyn huokaisi isälle ja hymyili.
- Mutta miksi se juoksee? Aubrey kysyi ihmeissään isältäni.
- No tuotaa.. Ihminen on ehtiväinen kun se pistää töppöstä toisen eteen. Isä naureskeli.
- Aivan.. Mutta ei meillä ole kiire, kunhan löytää laukut. Aubrey hymyili.
- Niinpä. Jocelyn sanoi myös. 
Heinälatoon päästyäni katsoin joka paikkaan missä laukku voisi olla, kunnes tajusin että sehän saattaa olla myös heinien seassa. Hyppäsin heinien sekaan täydellä tohinalla ja kaivaen joka suunnasta.
- Mitäpä jos minä kävisin katsomassa Charleeta? Aubrey naurahti ja nousi autosta.
Minä VS miljoona miljoona miljoona heinän kortta takkusimme yhdessä kunnes Aubrey tuli latoon.
- Mitä sä touhaat? Abi kysyi ja katsoi kummastuneena.
- Etin mun laukkua! Mä huusin heinien seasta.
- Ja sekö on ihan varmasti sielä? Abi naureskeli.
- Kyllä! Mä riehuin heinissä kaivaen laukkua joka paikasta.
- Noo.. Kai minä sitten autan sua. Abi sanoi ja kaivautui heiniin myös.
Me molemmat pengottiin laukkua joka paikasta, kunnes sain otteen laukun pohjasta.
- SAINPAS!! Minä ja Aubrey huudahdettiin yhtä aikaa.
Se oli niin turhauttavan hauskaa että siinä ei voinut kun nauraa, me oltiin yhtä aikaa tartuttu laukkuun ja napattu se heinien seasta. Siinä me istuttiin heinien keskellä molemmat kiinni laukussa ja nauraen.
- Että sellanen löytöretki, melkone tiimi! Aubrey nauroi mulle.
- Älä muuta sano! Mä nauroin ihan paskat housuis.
- Onko vielä jossain? Abi kysyi multa.
- Tallis kuulemma.. Kohta me uidaan varmaan jossain lannan liejus..

Mä katoin siihe ja nauroin.
- No ei kyllä! Aubrey kauhistui.
- No ei. Mä sanoin ja hymyilin.
Me oltiin molemmat ihan heinissä, vaatteet ja hiukset, ihan kaikki!
Joka paikasta kutitti ja se oli niin tuskallista. Minä ja aubrey lähdettiin juoksemaan tallia kohti, huomasin isän ja Jocelyn ilmeet kuinka he katsoivat meitä kahta mutta ei jäänyt aikaa selittää sillä oli kiire.
- Ei mee kauaa!! Aubrey huusi isälleni ja Joselle.
- Jahas... Isä huokaisi ja katsoi meihin päin kauhistuneena.
Minä ja Aubrey seistiin tallissa vierekkäin vilkuillen joka puolelle, mutta laukkua ei ollut missään? 
- Mitä ihmettä? Mä kysyin.
- Sun siskolla sitte on huono huumorintaju, mitä te ootte oikee kränänny ku se tekee näi? Abi kysyi multa ja katsoi tallin toiselta puolelta.
- Öö.. Ei mitään.. Se nyt vaan tykkää joskus leikkiä. Mä naureskelin nolona, ku tiesin miks se oikeesti oli pilaillu mun kustannuksella.
- Vau.. Aubrey sanoi hitaasti.
Tyttö seisoi paikoillaan liikahtamattakaan, katsoen karsinaa kohti.
Kävelin Aubreyn viereen ja kysyi:
- Mitä?
- Tää on upea. Mikä sen nimi on? Abi kysyi hevosen nimeä.
Se oli ihaillut meidän uusinta uutta tulokasta.
- Brynja Frà Princesa. Mä sanoin hymyillen.
- Mikä? Abi kysyi ihmeissään.
- Nii, me kutsutaan sitä Brinjaksi. Se on berberinhevonen. Mä ylistin.
- Joo no mä en nuosta roduista niin tiijä enkä kyllä muustakaan, niiku tiiät mutta tää on kaunis. Aubrey sanoi ja ihaili hevosta.
En ollut koskaan nähnyt hänen katsovat mitään nuon tai ehkä jotain yli lihaksikasta miestä tai mansikkatoria mutta että hevosta tuollaisilla silmillä, porautuva katse.
- Mä käyn katsomas työhuoneesta ja varustehuoneesta, älä liiku mihkään, se on sitte uus. Mä sanoin ja liikuin hieman hidastetusti koska pidin silmällä Aubreyta. Sen silmissä oli vetovoima että se halus koskea Brinjaan ja no miksei, mutta me ei tunneta vielä tuota uutta hevosta hyvin ja mä en antais koskaa itelleni anteeks jos Aubreylle sattuis jotai.
Juoksin varustehuoneeseen ja siinä se laukku roikkui, seinällä naulakossa. Siinä oli kirje mikä oli hyvin mielenkiintoinen ja siinä luki vielä minun nimeni. Avasin kuoren ja luin sen:

"Hei rakas Charlee!
Tiesin että avaat tämän koska täytyyhän meissä nyt jotain samaa olla kun siskoksia ollaan, mielenkiinto se ei elämästä lopu!
Lupaathan pitää hauskaa Ranchilla, sitä koskaan tiedä mitä kaikkea jännää sieläkin tulee sattumaan, vai mitä? Olethan varovainen ja pitäkää tyttöjen kanssa tosi tosi hauskaa!
Laitan tämän aamuisen salaisuuden vielä kaappiiin ja se odottaa sinua siihen asti kun tulet takaisin, tiedän mitä mieltä olet ja niin mäkin sua!
Lupaathan olla rikkomatta, riehumatta tai nolaamasta ittees, ku tiedetää että mä siitä kärsin kuitenki, eikös? 

XOXO   sun systeri Gina!
"

Ja mun 15v pikkusisko kertoo mulle tän kaiken? Niin todellakin, se tietää mitä mä ajattelen siitä. Otin kirjeen ja laukun ja lähin painelemaan vauhdilla takasin Aubreyn luo. Toivottavasti se oli vielä hengis..
- AUB...! Mun huuto loppu tykkänään ku näin sen silittävän Brinjaa.
- Etkö sä tiedä että tallissa ei saa huutaa? Aubrey kysyi ja hymyili mulle.
- Etkö sä tiedä että tallissa ei saa huutaa? Voi kuule kyllä mä tiedän, oli vaan jotenki niin hiljasta ja nii.. Jahas, luotteko te jo jotain suhdetta? Mä virnuilin Aubreylle.
- Täälä leijuu selvästi sarkasmia, jätetään se tänne ja lähetää Rock Creek Ranchille vapauttamaan aivot, ok?! Aubrey naurahti mulle.
- Todellaki, nythän se mun Aubrey on tullu takasi, tää talli ilmapiiri lisää sun hempeily määrää. Mä hymyilin sille kun käveltiin tallista pihalle.
- Ihanko tosi, ties vaikka mä joskus nousisin ratsaille! Aubrey hihkaisi.
- Öö.. Mä katsoin siihen kummastuneena.
- Joo ei, never! Muistuta mua aina ku meinaan hempeillä jonkun hevosen kans, ne tosiaan viljelee mun aivoja jollaki hattaralla. Aubrey nauroi.
Minä ja Aubrey käveltiin autoa kohti, huomaamatta kuinka likasia oltiin ja meinattiin jopa istua siihen autoon tuon näkösinä.
- EI KÄY!!! Jocelyn huudahti yhtäkkiä meille molemmille.
- Mitä mitä mitä? Aubrey kiljui.
- Kattokaa itteenne? Noin likasina ette kyllä istu tähän autoon, Aubrey sano jotain! Jocelyn pisti meille.
- Tosiaan, iskä ei tykkää.. Sen mersu sentään. Aubrey kattoi muhun vaikeroivana.
Me putsattiin ittemme niin hyvin ku osattiin ja puristeltiin vaatteet heinistä, sitä hajua ei saanut pois muutakun suihkulla mutta siihen ei ollut nyt aikaa. Vihdoin me kaikki kolme istuttiin samassa autossa, yksi puhtaampana kuin muut ja kaksi vähän vähemmän puhtaampana.
- Te haisette ihan karseilta. Jocelyn sanoi mulle ja Aubreylle.
- No onneksi me ollaan sitä hajuakin kauniimpina. Aubrey nauroi ja käynnisti auton.
Jocelyn katsoi minuun ja hymyili ja minä hymyilin takaisin.
Me todellakin olimme kauniimpia kuin miltä haisimme, mutta luojan kiitos edes niin ettei toisinpäin.
Matkaa meillä oli vielä hurjat 400 kilometriä mutta se ei ollut matka eikä mikään tässä seurassa. Pysähdyimme kahdesti ja vaihdoimme minut kuskiin sillä Aubrey oli väsyksissä.
Jocelyn istui etupenkillä kanssani ja Aubrey nukkui takapenkillä.
- Eikö upea.. Jocelyn huokaisi hiljaa.
- Auringon värjäämä taivas? On se. Minä vastasin.
- Tää reissu on tosi otollinen tähän hetkeen. Jose sanoi mulle.
- Mitä sä tarkoitat? Tottakai, mihin aikaan tahansa. Mä olin muuttumas sohvaperunaksi ja Aubrey oli turhautunut, susta puhumattakaan.. Mä naureskelin, tietämättä mitä Jocelyn oli aikonut sanoa.
- Niin.. Turhautunut ja kun ei mekään ollu ny porukas oltu hirveesti.. Kaikki on töissä tai jossain.. Mihin niidenki kesä menee? Jose kysyi.
- Niinpä.. En nyt sano että hukkaan mutta kunhan nauttivat, mä ainakin aijon nyt, kun on siihen oikeen mahdollisuus. Mä hymyilin sille.
Huomasin Jocelynin silmässä pienen murheen kyyneleen mutten kehdannut kysyä häneltä asiasta. Pelkäsin kuulla asian mutten niin paljon kuin sitä että jos Aubrey olisi kuullut, kuinka hän olisi alkanut hysteeraamaan ja hösläämään kaikkien edestä nauttimatta itse lomasta ollenkaan. Niinkuin silloin kun olimme kuudennella luokalla ja olin juossut liian nopeasti pitkän matkan ja sen jälkeen oksentanut, voi luoja sitä Aubreyn hösläämistä, hän oli soittaa jo 112 vaikka hän siinä tarvitsi sitä sairaanhoitajan hoitoa enkä minä.
Matka sujui nopeasti ja olimme hämärään mennessä jo Ranchilla.
Ajoin auton parkkiruutuun ja sammutin auton.
- Huh mikä matka. Minä haukottelin.
- Niinpä, pitäisikö.. Jocelyn oli sanomassa.
- Paljonko kello on? Aubrey kysyi unisena.
- Kuusi. Minä vastasin ja hymyilin tuolle pörröiselle unipupulle.
- Hetkinen.. Mehän olemme.. Katsokaa tuota päärakennusta!! Aubrey hypähti autosta pois.
Minä ja Jocelyn emme olleet pistäneet vielä merkille koko taloa ja Aubrey jo huomasi kaiken ympärillään, tuo interaktiivinen blondi oli sitten niin vilkas. Minä ja Jocelyn nousimme autosta hitaasti ja käännyimme katsomaan taaksemme.
Sadat ulkovalot loistivat valtavan hirsipäärakennuksen edessä ja terassilla, valtavan kaunis puutarha ei ollut sulkenut vielä kaikkia kukkia umpeensa, vesilähteet loivat kaunista ääntä ja ihanan tunnelman pihalle, suuri metsä alue ympäröi meidät suojiinsa.
- Se on paljon kauniimpi kuin kuvissa. Uskomaton! Jocelyn hihkaisi.
- Todella kaunis! Minä sanoin silmät pyöreinä.
- Kuvitelkaa, tuolta ne jalot ihmiset palvelevat meitä ja saattavt meidät kuninkaalliseen majataloomme! Aubrey kierteli ja kaarteli meidän ympärillämme selostaen tuota prinsessan satukirjan satua.
- Jos ei nyt kuitenkaan suurennella asioita? Jocelyn kysyi varovaisena.
- Antaa olla, ei se kuitenkaan meitä kuule. Minä nauroin Jocelynille ja sitäkin enemmän Aybreylle.
Aina kun Aubrey näki jotain suurenmoista tai koki "ahaa" elämyksen, hänellä ei ollut silmiä eikä korvia, ainoa tunne mikä saattoi elää sisällä oli elää täysillä ja rakastaa loputtomiin. Ei tietoa oikeasta eikä väärästä, vaistonvaraisesti hän toimi ja laput silmillään kulki.
Hetkeä myöhemmin ihaillessamme suurta hirsitaloa ja kaunista pihaa, musta jeeppi ajoi automme viereen ja kuskina oli nuori komea mies.
- Saanko esitellä itseni, olen Dave Geller ja olen teidän orjanne. No ei, leikki leikki, vien laukkunne talollenne ja mahdollisesti kyyditsen teitä jos tarvitsette minua. Mies sanoi ja ojensi kätensä minulle, ilmeisesti sanoakseen päivää en minä sitä viitsinyt suudellakkaan.
- Päivää.. Charlee Tanaka. Minä sanoin ja kättelin miestä.
- Entäs, te olette mahdollisesti neidit Ross ja O´Donnel? Mies kysyi.
- Oi kyllä herra seksikäs, minä olen O´Donnel.. Aubrey sanoi hurmaavasti ja kätteli miestä.
Minun ja Jocelynin ilmeet hypähtivät taivaalle kun kuulimme miten Aubrey puhui miehelle, me emme edes tunteneet häntä vasta kuin kymmenen minuuttia ja tyttö oli jo ilmi liekeissä.
- Aubrey... Hiljaa.. Jocelyn kuiskasi ja vetäisi Aubreyta kädestä.
- Ja te olette neiti Ross? Eikös? Mies kysyi Jocelynilta.
- Kyllä vain, sinäkö viet meidät talollemme? Jose kysyi mieheltä.
- Kyllä. Saanko laukut takakontista, te voitte asettua mukavasti jeeppiin. Mies sanoi ja kasasi laukkuja käsilleen autosta.
- Oi katsokaa miten hotti auto, tämä kun kuljettaisi minua auringonlaskuun, onko teillä kuuma? Aubrey hihkui ilosta.
- Ei, ei kuuma mutta lämmin. Minä sanoin.
- Voisitko vähän, hillitä? Jocelyn kysyi Abilta.
- Eihän tämä nyt vielä mitään, minähän olen kunnolla. Aubrey naurahti.
- Niin, pitkää iltaa odotellessa.. Minä naurahdin.
- Onko teillä suunnitelmia illalle? Mies kysyi ja katsoi minuun.
- Öö.. Tuotaa.. Minä änkytin.
- Otamme varmaankin pari lasia viiniä ja laitamme ruokaa. Jose kokosi järkevän vastauksen.
- Kuulostaa hienolta. Täälä alueella on sitten nähty jokunen karhu, joten suosittelen välttämään iltaisin yksin liikkumista ellei ole välttämätöntä. Täälä on auringonlaskut erittäin kauniita ja teidän taloltanne se näkyy erityisesti, vuorien taakse laskeutuessaan kuuma pallo loistaa erityisen kauniisti punaisilla sävyillään, suosittelen katsomaan. Mies selosti meille.
- Hui karhuja.. Niitä minä pelkään. Aubrey sanoi miehelle.
- Joo, niitä ei pidä halata heti ensi näkemisellä, voivat olla raakoja.. Mies naurahti.
Minua huvitti tuo miehen lausahdus, se oli jotenki sopiva karhuihin kuin myös uusiin tuttavuuksiin.
- Mitäs te haette Rock Creek Ranchilta? Mies kysyi meiltä.
- Loma romanssia! Aubrey kiljui onnesta.
- Selvä.. Mies huokaisi lempeästi.
- Minä tulin valokuvaamaan ja löytämään kauniita vesistöjä. Jocelyn kertoi.
- Entä sinä.. Charlee? Mies kysyi minulta.
- Aivan, öö.. Minä tulin vain olemaan. Tyttöjen kanssa yhteistä aikaa, levähtämään, vähän juhlimista, hyvää ruokaa ja kirjoittamista. Minä kerroin.
- Mitä sinä kirjoitat? Mies kysyi kiinnostuneena.
- En mitään tärkeää.. Minä naurahdin.
- Ei kun kertokaa, minusta on mahtavaa kun ihmiset ovat luovia kirjoittamalla, minulle on jäänyt yksi aforismi mieleen "puhuttu sana häviää, kirjoitettu sana pysyy". Mies kertoi minulle.
- Kaunis lausahdus, mistä se on? Minä kysyin.
- Äitini kirjasta. Mies huokaisi hiljaa.
- Kirjoittaako äitisi yhä? Minä kysyin hymyillen.
- Ei. Hän kuoli vuosi sitten. Mies sanoi minulle ja katsoi taustapeilistä suoraan silmiini ja silloin hymyni hyytyi.
Se oli surullista kuultavaa, mutta kiva että miestä kiinnosti kirjoittamiseni ja ihmisten luovuus, jotkut kun tääläpäin eivät osanneet muuta kuin esittää cowboyta ja rakastaa stetsoneitaan. Tosiaan tuollakin miehellä oli stetsoni mutta.. No, niin minullakin.
- Asiasta suklaakakkuun! Mitä sinä teet täälä? Aubrey vaihtoi puheen aihetta, mikä oli loistava ajoitus.
- Olen töissä täälä, autan ihmiset määränpäähänsä ja toimin kyyditsijänä. Joskus olen myös ovimiehenä sekä respassa töissä. Mies kertoi meille.
- Sehän on hienoa! Olen aina tykännyt ravintola puolen ihmisistä, ruuan laitto on yksi intohimoni! Jocelyn kiljahti takaa.
- Mitä sinä kokkaamisesta tiedät? Aubrey tiuskaisi kaverilleen.
- Teen suurenmoisi leivoksia! Jocelyn tiuskaisi takaisin.
- Se ei ole ruuanlaittoa, se on leipomista senkin hölmö! Aubrey huusi.
- Vai leipomista! Sinä kun et osaa salaattia pitemmälle laittaa! Jose huusi Abille takaisin.
- Vai niin, katsotaan! Tämä mies tulee meille ruokailemaan ja me laitamme molemmat hänelle eri aterian ja hän kertoo kumpi on parempaa! Aubrey huudahti.
- Mitä? Luuletko tosiaan että tässä tarvitaan ulkopuolisia katsomaan kokkaus taitojamme? Kaikkihan sen tietävät ettet tiedä kurkkua pitemmälle vihanneksista hölkäsenpöläystä! Jocelyn nauroi Abille.
- Tytöt! Rauhoittukaa. Minä huudahdin.
- Tiedän paprikan ja tomaatin, jäävuorisalaatin, kesäkurpitsan, sipulin, sellerin, ruohosipulin... Aubrey luetteli kaikkia ruoka aineksia hulluna.
- Katsotaan kuinka paljon reseptikirja auttaa sinua laittamaan hyvän makuista ruokaa kun kokkaamme tälle miehelle! Jocelyn huudahti.
- Selvä! Sehän nähdään! Aubrey huusi takaisin.
Ja sitten tuli jäätävä hiljaisuus...
Aubrey ja Jocelyn olivat ottaneet kiperästi yhteen ruuan laitosta, Abilla oli ilmeisesti noussut pieni mustasukkaisuuden mörkö hattuun kun Jocelyn oli kiinnostunut Daven kertomasta respasta. Aubrey ei ymmärtänyt että ei Jose ollut kiinnostunut Davesta vaan ruuasta ja ravintola ihmisistä. Onneksi matka ei kestänyt enää kauaa ja olimme pian perillä. Uutena ihastuksen kohteenamme oli suuri Bear House, viidellä makuuhuoneella varustautunut hirsitalo oli jotain uskomattoman kaunista jo ulospäin, puhumattakaan sisätiloista.
Jocelyn ja Aubrey kantoivat nurmikolta laukkunsa kuistille.
- Pärjäävätköhän he? Mies kysyi minulta laskiessaan laukkujani nurmelle.
Näin kun tytöt halasivat kuistilla ja se oli selvääkin selvempää että he sopivat, koska ei meistä kolmesta kukaan ollut ikään kahta mykkökoulu päivää pitempää suutuksissaan tai loukkaantuneena.
- Kyllä he pärjäävät ja kyllä ME pärjäämme. Painotin sanaa ja hymyilin.
- Vaikutatte mukavilta ihmisiltä, tervettuloa nauttimaan Rock Creek Ranchista, hyvää yötä. Mies sanoi minulle.
- Kiitos ja hyvää yötä myös. Minä sanoin ja nostin laukkuni nurmelta.
Kävelin hiljalleen kohti suurta taloamme, ihaillen sitä, se oli jotain suunnattoman kaunista. Pitkästä aikaa muistin, miltä tuntuu "ahaa" elämys ja se tuntui aikaa kultaavalta. 
Tämä oli aikaa jota me kultasimme.
Kuistilla huokaillen vielä onnellisena, katselin vielä ympärilleni ja hymyilin oikealle ja vasemmalle. Olin saapunut paratiisiin.
Päästyäni sisälle, pudotin laukkuni käsistä siltä istumalta kun katsoin ympärilleni. Työtillä oli täysi tohina päällä, he juoksivat ympäri taloa kiljuen huoneesta huoneeseen. Minunkin teki mieli, mutta jätin kaiken tunteen näkymään silmiin. Keittiössä kiiltävät pinnat, olohuoneessa kaunis takka ja makuuhuoneista puhumattakaan.
Riensin yläkertaan. Aubreylla oli kaunis vaaleanpunaisen ja beigen sävyinen huone, se kuvasi hyvin hänen luonnettaan, nainen 18v luulee olevansa edelleen se 10-vuotias pikkutyttö joka kulki kruunu päässään joka paikassa. Jocelynin huone oli ihanan intiaanimainen, kauniit suklaan värit toivat huoneeseen lämpöä ja rauhallisuutta, se oli kaunis huone mutta tiesin että minua odotti joku sielä viimeisenä.
Kukkapellon keltaisuus ja kaunis puusänky kutsuivat minua luokseen,
lempeät värit, täynnä loistetta ja kirpeyttä. Höyryävä kahvikuppi, croisantti ja koneeni puuttuivat kuvasta, muuten kaikki oli täydellistä!
Lysähdin sängylle huokaisten helpotuksesta, tunsin kuinka sieluni sai levätä ja takertua ympärillään oleville seinille roikkumaan.
Purkasimme tyttöjen kanssa tavaroita huoneissamme, jokaisella oli oma kylpyhuone, oma amme, se oli taivaallista! Sekä vanhempamme olivat ostaneet meille hyllyille kylpyvaahtoja, kylpysieniä, kylpyöljyjä, shampoota, hoitoaineita, kuorinta aineita ja kasvonaamioita.
Pelkästään niiden katsominen oli jo rentouttavaa, kuinka vanhempamme tiesivät hemmotella meitä näin!
- Eikö ole ihanaa? Jocelyn kysyi minulta vessan ovelta.
- On, tämä on todella ihanaa! Onkohan täälä mitään ruokaa..? Minä kysyin Joselta.
- Mennään katsomaan. Jose sanoi ja me menimme alakertaan.
- Ootko sä Aubrey kattonu keittiön kaapit? Jocelyn kysyi siltä.
- En.. Voi ei, onkohan meille ollenkaan ruokaa?! Aubrey säikähti ja pinkaisi alakertaan hädissään.
Minuuttia myöhemmin minä ja Jocelyn tultiin keittiöön katsomaan, kaikki kaapin ovet selällään ja kaapit täynnä ruokaa.
- Meidän vanhemmat..? Aubrey kysyi haltioissaan.
- Luuleeko ne että me meinataan kuolla tällä reissulla kun ne näin huolehtii meistä? Mä naurahdin.
- Kuka tietää.. Jocelyn huokaisi ja katsoi hyllyjä.
- No ei me ainakaan nälkään kuolla. Aubrey nauroi ja otti jääkaapista vitamiini mehun joukkoonsa ja lähti yläkertaan.
Jocelyn vilkaisi minuun ja virnisti ja lähti myös yläkertaan.
Jääkaappi oli täynnä jogurttia, maitoa, mehua, vettä, lihaa, kanaa, juustoja,  makkaraa, hilloja, kermaa, voita, suolakurkkuja, makeaa siirappia, hampurilaiskastikkeita, salaatinkastikkeita, perunasalaattia, savuporojuustokeittoa, kanttarellikeittoa, marjoja ja paljon vihanneksia.
Katsoessani ruokia mietin mitä kaikkia ihanuuksia niistä voisi valmistaa, mutta minähän en kokkaaja ollut.. Onneksi keittiölle tuli kuitenkin käyttöä Jocelynin ja Aubreyn "Rock Creek Ranch TopChef  " kokkikilpailussa. Hetken ajan puhtaita pintoja katsellessani ja miettiessäni ruuanlaittoa, korviini kantautui pieni tingitys joka herpaannutti keskittymiseni, katselin ympärilleni mistä ääni tuli, mutta ääni tuli kauempaa, katsoin alakerran huoneisiin, olohuoneeseen ja oleskelutilaan, mutta se tingitys tuli jostain syrjemmästä, kävelin kodinhoitohuoneeseen ja seinässä oli kiinni jokin pieni valkoinen katkaisin. Painoin punaista mikä välkkyi ja tingitys lakkasi.
Katsoin takaoven lasista ulos, mutta oli liian hämärää ja sumuista. Avasin ulko-oven ja astuin yhden portaan alemmas, laitoin pihavalot päälle ja mitä minä näinkään..
- OH MY GOD!!! Huusin täysiä.
- Missä missä missä!?... VOI LUOJA!!! Aubrey etsi minua hädissään ja kun löysi minut pihalta, hän kiljaisi kun näki saman kuin minä.
- Mitä te huu...datte.. Voi luoja.. Jocelynin ääni pätki ja vetäytyi kuin kilometrin kauemmaksi hänen kropastaan kun hän katsoi samaa kuin me.
- Tänäänkö?! Aubrey kiljui.
- Oi kyllä!! Jocelyn huusi.
- Mutta kuka? Minä kysyin ihmeissäni.
- Hällä väliä, bikinit päälle!! Jocelyn huusi ja nappasi Aubreyn joukkoonsa vaihtamaan vaatteita.
Minä taas vaihteeksi jäin ihailemaan ja haukkomaan henkeä tuon upeuden ääreen, liikahtamattakaan ja aivan sanattomana.
- ÄN YY TEE NYT!!! Tytöt kiljuivat ja hyppäsivät yhtä aikaa poreisiin.
Valtavan suuri kuuma palju oli odottanut meitä koko tämän ajan takapihalla ja ilman tuota ihme tingitystä, en olisi löytänyt tätä.
En ollut koskaan nähnyt nuon isoa paljua ja mikä parasta, siihen sai poreetkin. Se oli liian hyvää ollakseen totta, tämä oli taivaallista!
Olin niin onnellinen että iskin juureni siihen maan kohtaan missä seisoin, enkä voinut liikahtaakkaan, siinä minä elin, onnellisena, katsellessani tuota näkyä.
- VOI TUU JO! Aubrey kiljahti.
Sitten tietenkin minä heräsin haaveestani ja juoksin vaihtamaan myös bikinit päälleni.
Valvoimme yö myöhään lilluen siinä ihanassa paljussa, kuumassa lämmössä, rentoutuen, punaviinin ja kattilassa keitettyjen nuudeleiden kera. Ei se ollut ihan ykkösluokkaa, mutta parasta mitä siinä hetkessä oli. Sen saattoi tuntea kuinka iho sanoi aamen ja aivot huusi hallelujah, se rentoutuminen oli täysin omaa luokkaansa, metsän keskellä, vuorien haparoimana ja paljussa lilluen, voiko olla mitään parempaa!
Kuten olen koko päivän hokenut näitä samaisia sanoja, triljoonannen kerran tämä on upeaa, mahtavaa, ihanaa, liian hyvää! Olin rajattoman onnellinen, eikä se onni lopu hetkessä!
Kolmen maissa yöllä astuin ulos tuosta lämpö paratiisista ja päätin jättää tytöt vielä nautiskelemaan. Ystäviäni olisi voinut kuvailla sanoilla: uniset merenneidot jotka olivat hieman viinin huuruissa, mutta onnelliset uniset!
Vaihtaessani vaatteitani kevyempiin yötä varten, katsoin ulos ikkunastani, sielä oli hämärän sumuista, niin kaunista vaikkakin hieman aavemaista mutta kaunista.
Sukelsin sänkyyni vällyjen alle ja katsoin vielä puhelimeen, ei viestejä ei puheluita, mutta ehkä parempi niin, keltä sinne nyt olisi mitään puhelua tai viestiä tullutkaan? Jos ei äidiltä tai isältä, niin ei keltään. Olihan minulla kaikki täälä paitsi perheeni.
Hyvin unisena ja ihanan päivän jälkeen olin juuri saamassa unen päästä kiinni kunnes Jocelyn tuli ovelleni.
- Char? Jose kysyi minulta.
- No hei, missä Abi on? Kysyin.
- Se on suihkussa ja menee sitten kans nukkumaan. Meillä on ollu tosi mahtava päivä, tää on ollu niin uskomatonta. Jocelyn naurahti.
- Niin on, en oo saanu edes suutani auki kun oon ollu niin ihmeissäni. Mä naurahdin sille.
Jocelyn istui sängylleni ja minä nousin istumaan myös.
- Onko kaikki hyvin? Mä kysyin siltä.
- Mä pelkään.. Jose sanoi mulle hiljaa.
- Mitä sä pelkäät? Mä kysyin.
- Mitä tapahtuu kesän jälkeen? Jose kysyi ja katsoi muhu suruissaan.
- Älähän nyt, kaikki menee hyvin. Me jatketaan kouluihin ja elämää eteenpäin, tälläisiin kauniisiin hetkiin ei voi jäädä ikuisesti vaikka haluais, mutta ne voi pitää muistoissa, ei sun tarvi pelätä, yhtään mitään, minä ja Aubrey ollaan edelleen yhdessä sun kanssa. Mä sanoin sille ja hymyilin lempeästi.
- Niin.. Mutta me kaikki kolme ei jäädä ikuisesti Montanaan, Aubreylla on niin villi luonne että se lähtee minä hetkenä hyvänsä. Jose sanoi.
- Älähän nyt, me ollaan sille ku perhettä, ei se meitä jättäis tuosta vain, eikä jätäkkään, ei pidä ajatella niin. Kukaan meistä ei katoa niin vaan, voit olla varma. Mä hymyilin sille.
- Sä oot niin hiljainen aina kaikista vaikeista jutuista, miltä susta tuntuu? Etkö sä pelkää yhtään? Jocelyn kysyi multa.
- En, mä en pelkää, enkä mä odota mitään koska joku meistä lähtee, kun se aika tulee niin se tulee, me ei olla sidottuja mihinkään, elämästä pitää tehdä elämisen arvoista eikä antaa seisoa vaan paikallaan. Mä teen niin, en aina sillä tavalla kun toivon sen menevän, mutta ettei elä niin tulevaisuudes, niin ei romahda niin lujaa.. Mä kerroin.
- Mistä sä tiedät tämän kaiken? Mä en edes osaa ajatella noin.. Jocelyn hymyili.
- Kirjoittajat.. Niillä on erikoiset aivot.. Mä hymähdin ja mietiin itsekkin.
- Ei, ei erikoiset aivot.. Erikoinen sydän. Kallis arvoinen. Jose hymyili.
- Voi ihana sua, kiitos. Mutta nyt nukkumaan, kello on jo paljon. Mä hymyilin sille ja se nousi mun sängyltä ja laahusti nukkumaan myös.
Painoin pääni tyynylle uudestaan, miettien miksen elänyt nuon niinkuin kerroin ystävälleni, toki tein elämästäni elämisen arvoista ja olin erittäin onnellinen, mutta joskus halusin jotain tai jonkun toimivan niin että romahdus oli vain joskus liikaa.. Kun asiat ei toiminutkaan niinkuin tahdoin tai sen teki uudella lailla, muutos tuntui joskus liian suurelta asialta. Enempää miettien enää asiaa, olin jo unessa ja unessani seuraavassa ihanassa päivässä. 
Tästä reissusta olisi tulossa elämäni ensimmäinen ja upein, siitä tulisi niin mahtava ettei mikään korvaisi sitä, maailman parhaimpien ystävien kanssa, parhaimpien toilailujen kera, kokonaisuudessaan: täydellisyyttä, parempaa sai hakea! Mutta eihän parempaa voinut olla.

 




(Bear House)

BEARRR%20HOUSE-normal.jpg










(Aubreyn huone)

3699_The_Ranch_at_Rock_Creek_bdrm-normal










(Jocelynin huone)

BEDROOM-normal.jpg










(Minun huoneeni)

404723-the-ranch-at-rock-creek-montana-u










(Etu kuisti)

HOUSE-normal.jpg

maanantai, 4. maaliskuu 2013

Part 1 - Good morning is a good start to the new day.

Perjantai on hyvä päivä, koko tylsän lomaviikkoni kohokohta on tehdä viimeisenä viikonloppuna jotain huikeaa ennenkuin koulut taas jatkuu, mikä mahdollisesti on TV:stä katsottua saippuasarjaa ja syöden marjapiirakkaa. Ja jos oikein hyvin menee niin vanhempani lähtevät kuherrus viikonlopulle ja minä saan koko maatilan hoidettavakseni, 6 hevosta, 10 lammasta, 2 lehmää, koira, kissa ja muutama ankka eli koko helahoidon! Mutta eihän tässä olla oltukaan kuin vasta 8 päivää maattuna sängyssä, vahdaten elokuvia ja miettien "mitähän sitä tekisi" kun kaikki ystäväni ovat jossain päin Amerikkaa lomailemassa. Juuri ja juuri kun jaksaa kävellä vessaan ja jääkaapille niin mulla ei sitten olekkaan väliä.
Olin herännyt jo muutama tunti sitten mutta pyörin aina vain sängyssä, kuka peiton lämmöstä nyt haluaisi nousta varsinkin kun ulkona on kuitenkin kamala pakkassää?! 

- HAILEY!!! Pihalta kuului huutoa.
Ponkaisin sängystä ylös ja hyppäsin ikkunalle katsomaan kuka pihalla raivosi minun nimeäni.
Jasper. Täydellinen idiootti ainakin joka toinen päivä vaikka isäni onkin mieltynyt häneen.
Tuo komea ilmestys vetää tallilla käyviä nuoria 15-vuotiaita tyttöjä puoleensa, siivotessaan kesäisin lantaa karsinoista ilman paitaa, hiestä märkänä ja paskalta haisten. Ompa viehättävää!
Pihalla tilanne kuitenkin näytti vähän huolestuttavalta. Lähdin yövaatteissa ulko-ovea kohti, vedin tallikengät jalkaani ja nappasin takin hartioilleni.
- Saanko kysyä mikä täälä on hätänä? Minä kysyin.
- Miltä näyttää?! Tää koni on tapellu mua vastaan täs varmaan kaks tuntia! Jasper sanoi kiukussa.
- Onko edelliset omistajat vielä täälä? Mä vilkuilin ympärilleni.
- No miltä näyttää! Ota nyt tää! Parempaakin tekemistä.. Jasper huokaisi ja heitti riimun narun mulle.
- Onko sulla jotai ongelmia? Mä naurahdin Jasperille.
- Ei tokikaan! Muuten vaan toi on kököttäny paikallaan siitä lähtien ku omistajat lähti. En tajua mihkä isäs tarttoo tuollasta kyhnöttäjää. Jasper tokaisi.
- Kyhnöttäjä? Ootko sä kyhnöttäjä? Et sä mun mielestä semmoiselta näytä. Mä sanoin hevoselle rauhallisena ja hymyilin.
- Missä sun isäs on? Jasper kysyi.
- Öö.. En mä tiedä? Mä just heräsin. Mä hymyilin Jasperille.
- Just.. Ja sun ku pitäs herätä kukon laulun aikaan.. Jasper hymähti.
- Kuka niin sanoo? Mä tokaisin sille.
- Jaa, no tää tila nyt vaan vaati sen sattumoisin. Jasper vinoili tietäväisenä niinku se muka asioista tietäiskin jotain.
- No sitähän varten meillä on sut! Mä naurahdin Jasperille ja lähdin taluttamaan hevosta talliin.
- Siis... Miten se tekee tuon? Saa kaiken maailman kyhnöttäjätkin liikkeelle. Jasper huokaili.
Talliin taluttaessani hevosta, vilkuilin sitä aina välillä, se seurasi rauhallisena. Eikä mitään ongelmaa! Se oli tyyni kuin perhosen lento, ei elettäkään vastaan pistämisestä.
Noniin, täälä on sun uus koti. Tässä on sun uus karsina ja kupissa pari herkkua. Illemmalla saat sitten kunnolla ruokaa. Mä juttelin hevoselle rauhallisena ja yritin saada sitä kuuliaisemmaksi.
Talutettuani hevosen karsinaan, otin siltä riimun ja poistuin rauhallisesti ulos. Vilkuilin hevosta hetken ja mietiin miten sitä oikeasti voisi tänään viettää aikaa. Lähdin kävelemään tallitoimistoa kohti kunnes hätkähdin tallin puolessa välissä että hevonen ei ollut liikahtanutkaan sen jälkeen kun jätin sen karsinaan. Käännyin ja katsoin siihen, mikä ihme voisi olla hätänä. En tiennyt koko hevosesta mitään, en ollut lukenut sen tietoja eikä minulla ollut mitään hajua mistä se oli tullut tänne ja miksi.
Mikset sä syö? Etkö sä ymmärrä hyvän päälle? Mä kysyin siltä ääneen. Hevonen vaan tuijotti mua, hiljaa, liikkumatta. Tämä nyt oli vähän epänormaalia ja se alkoi olla hieman karmivaa, en ollut eläissäni törmännyt mihinkään vastaavaan.
Avasin karsinan oven ja astuin rauhallisesti karsinaan, hevonen peruutti pari askelta ja seisahtui nurkkaan. Mikä on? En mä tee sulle pahaa. Otin porkkanan ruokakupista ja ojensin sitä hiljalleen hevosta kohti, ihmeen kaupalla, se tuli lähemmäksi, haistoi ja otti sen hellästi kämmeneltäni.
Noin, eihän se ollut niin hirveää? Nyt sä näät mimmonen monsteri osaan olla, naurahdin sille ja silitin sen paksua otsa harjaa. Hevonen oli melko arka, syytä en tiennyt mutta jotain saatoin kuvitella tuosta käytöksestä. Mikähän sun nimes on kaunotar? Sen täytyy olla joku oikein sinun näköisesi.
- Lapussa lukee... Kuinka tämä äännetään? Isäni sanoi karsinan ulkopuolelta.
- Mitä tsiis...! Älä säikyttele noin, olin saada sydärin. Mä toitotin isälle.
- Kyllä sä taisit saada ihan jostain muusta sydärin.. Isä virnuili hymyillen.
- Ai niiku mistä? Mä en tienny että Jasperille maksetaan karjumisestakin. Mä mulkaisin isän päälle.
- Noh noh. Koskas tämä tuotiin? Isä kysyi.
- Eikö sun pitäis se tietää eikä mun, sähän tän maatilan omistat. Mä huokaisin.
- Tosiaan.. No ei, leikki leikki. Kukas tämän otti vastaan? Isä kysyi.
- Jasper.. Äläkä esitä ettei se oo selittäny mitää siitä välikohtauksesta mitä keskellä tallipihaa tapahtu. Mä sanoin matalalla äänellä.
- Oliko tuossa kenties joku angstikas vivahde vai kuinka se sanotaan? Isä naurahti.
- No ei se osaa hevosia käsitellä! Se seisotti tuota rasukkaa kaks tuntia tos pihalla ja valitti että "ei tämä tästä mihinkään liiku" ja on kuulemma joku "kyhnöttäjä". Mä valitin.
- Ompas täälä oltu kireällä päällä, eikö olisi ollut ketään muuta joka olisi voinut olla avustamassa? Isä kysyi kädet levällään
- Vähemmästäkin ja munko olis pitäny olla avustamassa kun en edes oo tienny että meille tulee mitää uutta hevosta?! Muluutin isälle.
- No en minäkään olisi ehtinyt kun ollut muissa hommissa. Jos te joskus Jasperin kanssa edes juttelisitte niin tiedon kulku saattaisi lisääntyä, kun en minäkään aina ole markilla. Isä sanoi.
- En aijo sanoa tuohon mitään, sitä paitsi mä olin nukkumassa kun Jasper karjuu täysiä täälä ulkona mun nimeä, jouduin sitte valua sängyn lämmöstä tänne kirpeesee ulko ilmaan. Mä sanoin isälle odottaen jotain hyvitystä.
- Huui kauhistus! Jouduitko heräämään oikein jo aamu kymmeneltä? Isä nauraa räkätti.
- Oo hiljaa.. Noniin mikäs tämän uuden hevosen nimi nyt on? Kysyin isältä.
- Niin, tuota.. Bryn... Bry Frá.. Mikä ihmeen Frá? Voi en minä tiedä! Isä veti herneen nenään kun ei saanut äännettyä hevosen nimeä
- Anna mä katon.. Brynja Frá Princesa, vooikun kaunis nimi! Mutta se on liian pitkä.. Mietiskelin.
-  Niin on, keksi sille lempinimi. Isä sanoi.
Hmm.. Katsoin hevosta ja luin nimeä, katsoin hevosta uudelleen ja luin edelleen sen nimeä, yritin miettiä mikä olisi hyvä, lyhyt, sopiva ja vähän leidimäinen.

- Brianna!!! Se sä oot! Mä huudahdin.
- Sä tiedät näistä tallin säännöistä ja osaat lukea hevosten piirteitä enemmän kuin minä, mutta pitääkö tosiaan muistuttaa varsinkin että älä pliis kilju!? Isä sanoi.
- Hups, sori meni vähä yli.. Mä hymyilin kulmien alta.
- Mitäs meinaat tehdä viikonloppuna? Suunnitelmia? Isä kysyi hymy huulilla
- Öö, eei.. Mä taidan vaan olla kotona. Huokaisin ja kattelin tallin lattiaa.
- Jasper on täälä, että jos tarttet seuraa! Isä virnuili.
- Joo ei kitti. Mä murahdin sille.
- Minä meen nyt auttamaan naapurin isäntää pellolla, oothan varovainen sen hevosen kanssa? Isä kysyi.
- Olen olen, aina! Hymyilin isälle.
Oonhan varovainen sun kanssa, niinkui tuosta varsinkaan tarvitsisi muistuttaa, uusien hevosten kanssa etenkin. Katsahdin vielä hevoseen ennenkuin olin poistumassa tallista, se näytti olevan nyt enemmän ok kuin aijemmin, ehkä sen oloa kohensi uudessa kodissa kun oli enemmän ihmisiä tervehtimässä. Tosin minä ja isä ei varmaankaan oltaisi ekoja parhaita tervetuloa toivottamaan, oltiin vähän huolimattomia joskus yhdessä, eikä ihan vähääkään.
Pihalla oli -10 astetta pakkasta, aurinko alkoi pilkottaa metsän takaa, noustessaan korkeuksiinsa ja tuodessaan hurjat +2 astetta lämpöä iholleni. Istahdin tallin edessä olevalle penkille ja tuumailin aina vain että mitä tekisin tänään. Onko minulla tosiaan näin tylsä elämä? Kun ei koskaan tapahdu mitään. Hetkeä myöhemmin äiti kuitenkin huikkasi etuovelta puhelimeen. Ylläri! Kuka mua muka nyt kaipais?
- Haloo? Mä sanoin luuriin huokaisten.
- Mitä naainen?! Joku nauroi puhelimeen ja taustalta kuului musiikkia.
- Aubrey? Eikös sun pitäisi olla Nashvillessä? Mä kysyin.
- "SWEET HOME ALABAMA!!!" Tytöt kiljui luuriin ja silloin mä tiesin ketkä sinne luuriin lauloi.
- "LORD, I'M COMING HOME TO YOU!!" Mä lauloin takasin ja nauroin niin että vedet tuli silmistä.
- Joko sä oot tylsistyny? Abi kysyi multa nauraen.
- Mihin? Lomaan? Oi en, muuten vaan yritän jaksaa kävellä sänky-vessa väliä joka päivä. Mä hymähdin.
- Voi luoja.. Tohon täytyy tulla muutos! Mullon idea? Aubrey sanoi innokkaana.
- Ja saanko kysyä kenen kans oot puinu tämän kyseisen idean? Huokaisin, tietäen ettei siitä tulisi mitään tai seuraisi todellakaan mitään hyvää.
- Et ja älä tuomitse vielä! Tää on niiiin super makeeta! Aaargh mä kuolen tänne! Aubrey kiljui puhelimeen.
- Niin mäkin ku multa lähtee kuulo. Noniin, Kerro jo! Mä hihkaisin sille.
- Me lähetään Rock Creek Ranchille!!!!!! Aubrey kiljui niin lujaa että puhelinlangat hirttäytyivät toisiinsa kiinni.
- Me? Ketkä me? Mä naurahdin sille sarkasmilla.
- Sinä, minä ja Jose!!! Abi nauroi
- Nyt relaa.. Millä ihmeen rahalla me sinne? Ja mistä tää nyt tuli? Eiks tätä olis pitäny suunnitella vähä ennemmin jo? Mä yritin sanoa varovasti, säästellen tyyppejä musertavalta pettymykseltä.
- Meille on varattu sieltä talo, nimittäin Bear House! Ja se on niiin private private että säki saat vaikka kaks huonetta oman rauhan tarpeeseen jos vaan tarviit. Abi sanoi.
- Haloo.. Kuuleksä mitä sä puhut? Mä nauroin.
- Joo? Eikä tää varmaa todelliselta kuulostakaa mun suusta mut annan puhelimen faijalle! Abi nauroi ja luuri lähti lentoon.
- Haloo? Aubreyn isä, Nikolai sanoi puhelimeen.
- Hei, hauskoja juttuja vai mitä? Mä huokaisin helpotuksesta että joku täysjärkinen nyt puhui mun kanssa tästä asiasta.
- Noo mikä fiilis? Nikolai kysyi.
- Totaa.. Sano nyt sä edes että tää on pilaa? Mä naurahdin.
- Jos olis.. Nii olis muuten pirun hyvää pilaa! Ootko sä jo pakannu? Nikolai kysyi.
- Sä et oo tosissas?? Mikä tää juttu hei on?! Mä kysyin säikähtäneenä.
- Ja tää reissuhan muuten on totta! Huomenna aamusta, te ajatte Rock Creek Ranchille, jossa teitä odottaa viisi valmista makuuhuonetta, upeat maastot, kuuma poreallas ja terrassit päivineen. Alahan pakata, äläkä mieti enempää. Nikolai naurahti.
- Tää ei oo todellista..!! Mä nauroin.
- Kyllä on. Annan puhelimen takaisin Aubreylle. Hei hei! Nikolai sanoi.
- Luojalle kiitos.. Saanko kysyä kuka tän reisun on rahoittanu? Mä kysyin Abilta.
- Meidän perheet. Aubrey sanoi suoraan.
- Voi luoja!!! AAAAAA!! Mä nauroin ja kiljuin puhelimeen.
- Eikö ookki siistiä!!! Me tullaan Josen kans hakeman sua aamulla, ajoissa nukkumaan! Aubrey sanoi ja sulki puhelimen.
- Jep, heissan! Mä naurahdin vielä ja suljin luurin.
Istuin paikallani seuraavat puolitoistatuntia ja olin kuin aivokuollut ajatellessani missä olisi huomisen päiväni määränpää, se oli jotain liian hyvää. Rock Creek Ranch, en voi kylliksi kiittää vanhempiani. Kumma kun isä ei ollut aamusta ottamassa hevosta vastaan, kaikkeen on aina järkevä selitys ja jos ei selitys niin ainakin yritys.
Liikuin takkahuoneen nurkilta pois ja laahustin keittiöön, en tajunnut vieläkään tämän olevan totta.
- No? Äiti kysyi kun pyyhki pöytiä.
- Pitikö teidän käyttää nuon paljon rahaa ja vaivaa että pääsisitte musta eroon edes hetkeksi? Mä hymyilin kysyvästi.
- Ai sä kuulit! Eikö ihanaa?! Me isän kanssa ajateltiin että se voisi piristää sua. Äiti hymyili.
- Kiitos ja varmastikkin piristää. Mutta onhan tämä ollu mun oma valinta vaa maata koko loma.. Mä kattelin taas lattiaan.
- Kyllä me ymmärretään ja täytyyhän nuoren nukkua! Se vain että sä olet ollut melkein 24/7 sielä sängyssä, hyvä kun sua näkee edes syömässä.. Äiti myhäili.
- Noo eiköhän tämä lomaviikko korjaannu nyt! Hei muuten tiedätkö sä jotain siitä uudesta hevosesta? Mä kysyin äidiltä.
- Mikä uusi hevonen? Äiti ihmetteli.
- Etkö säkään oo tienny mitään? No mitä ihmettä! Isä on ollu aamupäivän jossain joten Jasper.. Multa jäi juttu kesken kun äiti alkoi lennosta hehkuttamaan sitä jätkää.
- Vai Jasper? Olisi vissiin pitänyt ostaa joku ravintola lahjakortti niin olisitte saanu mennä vaikka yhdessä syömään. Äiti hymyili kirkkain silmin.
- Voi älä säkin nyt ja sehän on sitä paitsi täälä töissä, hyi, ei kiitos! Ja kesäisinki se kulkee täälä ilman paitaa, mikä seki luulee olevansa? Ladoin asiat pöytään äidilleni.
- No mutta sehän on varsin maskuliinista ja onhan hän niin hyvässä kunnossakin kesät talvet että miksei sitä nyt vähän vanhemmallakin iällä katsoisi.. Äiti naureskeli.
- Yäääk! Lopeta! Se on täys kaaliaivo koko mies. Ei semmosta idioottia kukaa halua, se ei osaa käsitellä hevosia eikä se osaa käsitellä naisia. Mä hymyilin.
- Mä näin teidän häslingin tuossa aamusta tallipihalla. Äiti hymyili suu virneessä.
- Niin, siinä nähtiin ettei se osaa! Opettelis! Mä murahdin.
- No opeta sitä, eikai ihminen muulla opi kuin yrittämällä mutta mistä tietää mikä on oikein jos ei kukaan oo neuvomassa kuinka korjata virheet. Äiti sanoi.
- Enkä opeta. Mä vastasin.
- Kuitenkin! Tänä viikonloppuna sinä pääset seikkailemaan, ennenkuin koulut jatkuu. Äiti hymyili.
- Totta! Maailman parhaassa seurassa. Mä naurahdin.
- Ties vaikka te löytäisitte jotain ikimuistoistakin. Äiti hymyili.
- Niin. Mä hymyilin


 

montana-elk-and-deer-morning-1-foggy-vie


Sijaintini on USA:ssa, Montanan pienessä kaupungissa Stocketissa.
Väkiluku 180 asukasta. Suurimmat kaupungit lähellä Great Falls ja Helena.
Itse opiskelen viimeistä vuotta Helenan lukiossa. Matkaa on 106 mailia joten sinne kestää 1h 45min ja siksi asun kouluajat yleensä kaupungissa, kampuksella.
Talvi tulee, luojalle kiitos ettei meidän tarvitse elää kaamoksessa talvisin koska onneksi täälä paistaa aurinko aina, kesällä sekä talvella. Täälä on aina vähän kostea ilmasto, mutta kun kesä tulee ja kuumuus lisääntyy niin aro alueille läkähtyy, ilman varjoa +35 ei näytä hyvältä paljaalla iholla.
Vaikka Stockett on pienestä väkiluvustaan huolimatta niin sanotusti "yksin", täälä on silti ihmisiä melkein joka viiden kilometrin päässä.
Olemme kuin muurahaisia joiden yhteinen suuri pesä on koko Montana.
Vaikka joskus tuntuukin että asun pienessä tuppukylässä missä ei tapahdu yhtään mitään, niin karjalauman irti päästäminen tai kapakka tappelu on täälä aina suuri ihmetys tai puheen aihe,
vaikka se olisikin tylsää. 
Mutta eniten arvostan sitä, että muiden asioihin ei puututa, ainakaan hirveästi.. Naapurit nyt ymmärrän ja mumman, mutta vaikka täälä välitetään toinen toisesta niin yksi isännän katse jo riittää siihen että asia jätetään siihen tai siitä ei keskustella koko kylän kanssa. Harvemmin täälä riidellään toisten asioiden puimisesta ellei jotkut raharikkaat tunge nenäänsä ja päätä sekaantua.
Elämä täälä on rauhallista, iltaisin kun tähdet loistavat taivaalla voit katsella niitä missä tahansa omassa rauhassasi, ilman autoteiden ääniä tai suurkaupungin hälinää.
Viimeinen lomaviikonloppu ja sitten paluu takaisin kouluun, kauas kauas Helenaan. 
Mihinkään New Yorkin Manhattaniin tai Floridan Miamiin en tätä paikkaa vaihtaisi.
Täälä voin sanoa: "Oma koti, kullan kallis."



country-sunrise%20%281%29-normal.jpg